torstai 18. lokakuuta 2012

Asiaa

Syrjäytymiskeskustelu on yksi niistä monista aiheista, joista tässäkin blogissa pitäisi kirjoittaa. Syrjäytyminen kun voi yhtäkkiä koskettaa ketä tahansa meistä riippumatta tämänhetkisestä elämäntilanteesta. Mutta kun yrittää pysyä leivän kannassa kiinni ja kasvattaa lastaan syrjäytymisriskittömäksi kansalaiseksi, niin aikaa ei oikein jää kirjoittamiselle, saati ajattelulle.

Presidentti Niinistön puhkikritisoidussa "Ihan tavallisia asioita"-kampanjassa on paljon hyviä aineksia, jotka osuvat erityisen herkästi omaa vanhemmuuttaan ja kasvatusideologiaansa pohtivaan pienen lapsen äitiin. On tärkeää antaa lapselleen aikaa, huomiota ja tehdä arjessa niitä ihan perusjuttuja.

Kivoja vinkkejä arkeen, joo.

Olen silti enemmän terävästi argumentoivan, Matti Apusen kanssa haastelleen Emilia Kukkalan linjoilla. Kukkala haastaa kirjoituksillaan ihailtavalla tavalla "herrojen" diskurssin syrjäytymisen syistä ja ongelman ratkaisumalleista. Syrjäytymisen keskiössä ei voi olla vain yksilö ja yksilön puutteet toimia yhteiskunnassa. Kyllä se ympäröivä maailma myös luo tietyt olosuhteet ja edellytykset, jotka ihmisten toimintaan vaikuttavat.

Mutta tätähän niiden, joiden ei tarvitse käyttää energiaansa perustoimeentulon miettimiseen, on vaikea käsittää. Sen sijaan, että he myöntäisivät tiettyjen yhteiskunnallisten olojen mahdollistaneen heidän hyvinvointinta, he antavat ymmärtää, että heidän hyvinvointinsa on itse ansaittua ja että kellä tahansa on mahdollisuus luoda itselleen hyvinvointia (lue: omaisuutta).

En ehdi enempää lätistä, varsinkaan kun parempaa on tarjolla. Lukekaa Kukkalan viimeisin kirjoitus aiheesta. Se on paitsi asiaa, myös lukukokemuksena nautinnollinen.

Emilia Kukkala: Herrojen kanssa nuorisometsällä